Ajatuksia matkan varrelta

Oletteko koskaan tulleet miettineeksi, miten joskus suhteellisen helposti joidenkin lasten kohdalla löytää ratkaisun heidän pulmaansa? On ikään kuin samalla aaltopituudella perheen ja lapsen kanssa. Joskus taas tuntuu ihan mahdottoman haastavalta päästä eteenpäin näennäisesti aika samantapaisessakin pulmassa. Onko kyse omasta vireystilasta vaiko ilmassa leijuvasta vanhempien pienestä epäilystä siitä, voisiko tilanteen todella hoitaa näin, joskus hyvinkin ”yksinkertaisesti”. Miten usein itsellekin – varsinkin hoitajavastaanoton alkutaipaleella – tulee epäuskon tunne, jonka yli vain on päästävä. Päämäärä on asetettu eikä välineitä sen saavuttamiseksi ole hyvä kuitenkaan liian nopeasti vaihtaa. Tilanteen kehittymistä, seurantaa on syytä olla riittävän kauan. Näin esim. toiminnallista ummetusta hoidettaessa.  Kolme neljäkin viikkoa, jopa pari kolme kuukautta ovat lyhyitä seuranta/hoitoaikoja hoidon muuttamiseksi, mikäli kakkapulmaa on kestänyt jo kuukausia, joskus jopa vuosia. Tiedämme myös, että jatkuva suunnitelman eli laksatiiviannoksen muutos, tässä tapauksessa esim. kakan koostumuksen mukaan, ei vie eteenpäin vaan tilanne junnaa paikoillaan.

Omaan tekemiseen pitää uskoa, mutta samalla on oltava nöyrä työn edessä. Vierellä on aina ihmisiä – kokeneita kollegoja, joiden kokemusta kannattaa hyödyntää tai joiden kanssa voi asiaa pohtia. Osoittaako tämä kysyminen, että olen huono työssäni, en osaa päättää, en löydä ratkaisua tms. Ei todellakaan vaan ennemminkin viisautta myöntää omat rajansa ja halua löytää perheen auttamiseksi mahdollisesti uusia ratkaisukeinoja, joita ei ole tullut ajatelleeksi. Myös oma elämänkokemus kaikkine myötä- ja vastamäkineen, haasteineen ja epäonnistumisineen opettaa näkemään asioita laajemmin myös perheen kannalta. On aina hyvä arvioida vanhempien/lapsen voimavarat ja sen mukaan pohtia, mikä on tällä hetkellä se asia, minkä he pystyvät elämässään muuttamaan/toteuttamaan päästäkseen lähemmäs päämäärää. Ei siis ole syytä viedä jääräpäisesti omaa suunnitelmaa läpi, jos perheen voimavarat ovat juuri sillä hetkellä lopussa. Parempi lähteä kohti päämäärää pala palalta ikään kuin palapeliä kooten.

Muistan hyvin ensimmäisen potilaani aloittaessani hoitajavastaanottoa lähes parikymmentä vuotta sitten. Työkokemusta osastolla oli kuitenkin takana jo lähes saman verran. Ensinnäkin olin miettinyt, miten ihmeessä saan tunnin kulumaan perheen kanssa – mitä teen, mitä kysyn jne. Potilas oli pieni neljävuotias ihana, kiharapäinen tyttö, joka kertoi, ”että harmittaa, kun pitää mennä koko ajan pissalle.” Kävimme perusasiat läpi, mietimme, miten pissarakko työtänsä tekee, juomiset yms. Kävi ilmi, että pikkuneiti joi todella vähän. Päädyimme siihen, että hän alkaa juoda vettä enemmän ja ottaa pomon roolin pissarakkoonsa nähden. Siksi, että pissasta tulisi laimeampaa eikä se näin ärsyttäisi pissarakkoa. Tunti vierähtikin yllättävän nopeasti. Kerroin sitten vastuulääkärilleni, että tällainen tyttö kävi enkä nyt muuta keksinyt kuin lisätä veden juomista. Tulehdus oli poissuljettu ja ummetus oli aika vieras käsite tuossa vaiheessa itselleni. Lääkäri – ihana kokenut lastenlääkäri – naurahti ja sanoi: ”No kaikkeahan sitä voi kokeilla” eikä ollut nyt aivan varma, että tilanne ilman lääkitystä helpottuisi. Pari kuukautta kului ja tapasin perheen uudestaan eikä pulmia enää ollut.

Kaikkia vastauksia ei löydy kirjoista vaan joskus talonpoikaisjärki on paras ohjaaja. Tänä päivänä tietoa löytyy aivan eri tavalla ja on kollegoja, joilta kysyä. On hyvä muistaa, että jokainen perhe antaa meille eväitä seuraavan perheen/lapsen hoitamiseen. Näin tässäkin tapauksessa. Mitä enemmän hoitaa, mitä enemmän kysyy ja kyseenalaistaakin, sitä paremmin oppii hoitamaan lasten pulmia. Olkaamme avoimia tämän suhteen ja antakaamme arvoa sille työkaverillekin, jolla kokemusta on joissakin asioissa ehkä enemmän kuin itsellä. Perheen/lapsen parhaaksi meidän kaikkien tulee työtä tehdä ja siihen tarvitsemme toisiamme.

Työn iloa kaikille t riittakoppeli